Kello on hieman yli kymmenen ja meillä on mökki hiljainen. Kaikki muksut nukkuu. Itse puolimakaan sängyllä, peittoon kääriytyneenä. Eilinen lenkki kostautui, minulla oli liian paksu takki päälläni ja koska tuli kuuma, jouduin t-paitasillani välillä tallustelemaan. Tänä aamuna oli kurkku sitten tietysti hieman kipeä. Koska en ollut varma, kävin silti salilla koettamassa oloani ja hieman kyykkäämässä.
Siellä on valmistuneilla varmasti juhlat meneillään, viini virtaa jne. Ja antaa virratakin, heillä ketkä jaksaa, kunhan muistetaan olla nätisti. Minunkin puolesta saa toki ottaa! Itse olen tullut siihen tulokseen, että minua ei yksinkertaisesti kiinnosta. Onhan tässä kevään mittaan tullut päiviä (varsinkin kun aurinko paistanut), jolloin on tehnyt hulluna mieli "päästä nollaamaan", "lähteä radalle" ja mitä näitä nyt on. Vaan sitten kun se viikonloppu tulee - Se olo on mennyt jo ohi.
Herään mielummin itsekseen vaikka aamu kuudelta ja saan onnistuneesti päivän treenit ja muut askareet suoritettua, kuin kärsin siitä olotilasta ja mahdollisesta morkkiksesta. Ja kun se väsymys ei kestä pelkästään sitä yhtä päivää, niin ei kiitos. Tiedän, että tämän valintani ansiosta jää monia kavereita näkemättä, sekä tuttavia, joiden kanssa on hauskaa. Valintani on kuitenkin tällä hetkellä tämä, ainahan ei näin ole ollut.
Olen minäkin tykännyt juhlia. Sanotaanko vaikka kolme vuotta taaksepäin, kun poika oli viikonlopun isällään, eikä ollut töitä, oli helppoa tietää mitä tekisin. Jonkun kaverin sai aina mukaan. Tilanne on nyt siinäkin mielessä eri, että näitä "lapsellisia" ystäviä on nykyään lähes kaikki läheisimpäni. Ja jos ei ole lapsia, on töitä. Yleensä kun minulta nykyään kysytään, jos ei ole lapsia kotona, on aamusali. (On se aamusali viikonloppuisinkin vaikka lapset oiskin.) Tai en jaksa. Morkkishan siitä tulee, jos ex tempore lähtee viihteelle, eikä pystykkään seuraavana päivänä urheilemaan, vaikka alkuviikosta on niin itselleen luvannut. Enkä minä osaa edes yhtä saunaolutta kokonaan juoda, joten parempi jättää se niille osaavammille ;)
Nyt tarkastellaan tätä oloa tässä, lepiä huomenna, maanantaina pitkä työpäivä, joten tiistaina puntille - jos olo sallii.
Onnea vielä KAIKILLE urakkansa päättäneille ! :)
-M
lauantai 30. toukokuuta 2015
perjantai 29. toukokuuta 2015
Vahinkoherätys.
Olen herännyt tänään liian aikaisin. Saisin nukkua vielä puoli tuntia, ennen kuin viimeinen herätykseni soisi. (Ensimmäinen herätysväli 10min, toinen 5min). Tänään on viimeinen aamu, kun saattelen eskarilaisen kouluun. Sitten hän on kesän jälkeen jo ekaluokkalainen.
Kouluvuosi onkin kulunut taas nopeasti. Eilen oli lähikoulun kevätjuhla. Kaksi kolmesta on opinahjossa tässä kivenheiton päässä. B on toisessa koulussa, joka taas on kivenheiton päässä hänen isältään, sama ala-aste, jonka itsekin kävin. Häntä oli turha ruveta siirtämään, kun tänne muutimme. Olihan hän jo eskarin käynyt ja kaveripiirin saanut alkuun. Enää ei ole puhettakaan, että haluaisi vaihtaa koulua, enkä minäkään haluaisi hänen vaihtavan.
Onhan se etu, kun on kahden koulun kävijöitä. Pääsee tuplasti joulujuhliin. B:n koululla ei varsinaista kevätjuhlaa tänä vuonna ollutkaan.
Eilisessä juhlassa istuessani näin vanhempia pienempien lastensa kanssa, katsomassa isompien lastensa esityksiä. Mieleeni vahvasti pamahti taas se lapsi-asia. Tuota minäkin vielä haluan. Mitä jos tämä vieressäni oleva ihminen, ei olekaan samaa mieltä kanssani? Pystynkö elämään asian kanssa loppuikäni, haaveillen asiasta edelleen tulevissa kevätjuhlissa? Vai meneekö tämä ohi?
Suuria kysymyksiä ilman vastauksia.
Hieman hämilläni olen tästä liian aikaisesta herätyksestä, koska eilen kömmin sänkyyn puolen yön jälkeen ja tuntui, että uni ei tule sitten millään. Heräsin tosiaan miehen töihinlähtö-ääniin, havahduin kai siinä vaiheessa kun luulin, että hän ei tule antamaan lähtöpusua.
Tuli hän, kun ensiksi oli ottanut minusta kuvan kun "nukun"? En aivan ymmärtänyt tätä, vaan toivottavasti asia selviää tässä päivän aikana!
-M
Kouluvuosi onkin kulunut taas nopeasti. Eilen oli lähikoulun kevätjuhla. Kaksi kolmesta on opinahjossa tässä kivenheiton päässä. B on toisessa koulussa, joka taas on kivenheiton päässä hänen isältään, sama ala-aste, jonka itsekin kävin. Häntä oli turha ruveta siirtämään, kun tänne muutimme. Olihan hän jo eskarin käynyt ja kaveripiirin saanut alkuun. Enää ei ole puhettakaan, että haluaisi vaihtaa koulua, enkä minäkään haluaisi hänen vaihtavan.
Onhan se etu, kun on kahden koulun kävijöitä. Pääsee tuplasti joulujuhliin. B:n koululla ei varsinaista kevätjuhlaa tänä vuonna ollutkaan.
Eilisessä juhlassa istuessani näin vanhempia pienempien lastensa kanssa, katsomassa isompien lastensa esityksiä. Mieleeni vahvasti pamahti taas se lapsi-asia. Tuota minäkin vielä haluan. Mitä jos tämä vieressäni oleva ihminen, ei olekaan samaa mieltä kanssani? Pystynkö elämään asian kanssa loppuikäni, haaveillen asiasta edelleen tulevissa kevätjuhlissa? Vai meneekö tämä ohi?
Suuria kysymyksiä ilman vastauksia.
Hieman hämilläni olen tästä liian aikaisesta herätyksestä, koska eilen kömmin sänkyyn puolen yön jälkeen ja tuntui, että uni ei tule sitten millään. Heräsin tosiaan miehen töihinlähtö-ääniin, havahduin kai siinä vaiheessa kun luulin, että hän ei tule antamaan lähtöpusua.
Tuli hän, kun ensiksi oli ottanut minusta kuvan kun "nukun"? En aivan ymmärtänyt tätä, vaan toivottavasti asia selviää tässä päivän aikana!
-M
keskiviikko 27. toukokuuta 2015
Almost two days in a row of awesomeness.
Niin se on jo keskiviikko iltaan vierähtänyt. Maanantaina pääsin salille selkätreenin heittämään ja vähän säkkiä hakkaamaan ja potilaskin selvisi tiistaina jo kouluun.
Tiistai aamu taas oli itselleni vaikea. Tai meinasi olla ja olisi ollut pidemmällekin. Näin painajaisia. Taas. Hyi. Näen unia tosi usein ja paljon, ja muistankin vielä ne hyvin. Yleensä ne ovat niin todellisiakin, niin helpommin "uskon" niihin. Ne eivät käsittele mitään yliluonnollista (enkä tarkoita tällä nyt etten uskoisi mihinkään tällaiseen), vaan ihan tuttuja ihmisiä, paikkoja ja muuta. Ja vaikka ne eivät suoranaisesti ole "painajaisia", vaan niissä on se fiilis. Tiedän itse, että jotain kaameaa on tapahtumassa.
Tiistai aamu taas oli itselleni vaikea. Tai meinasi olla ja olisi ollut pidemmällekin. Näin painajaisia. Taas. Hyi. Näen unia tosi usein ja paljon, ja muistankin vielä ne hyvin. Yleensä ne ovat niin todellisiakin, niin helpommin "uskon" niihin. Ne eivät käsittele mitään yliluonnollista (enkä tarkoita tällä nyt etten uskoisi mihinkään tällaiseen), vaan ihan tuttuja ihmisiä, paikkoja ja muuta. Ja vaikka ne eivät suoranaisesti ole "painajaisia", vaan niissä on se fiilis. Tiedän itse, että jotain kaameaa on tapahtumassa.
Esimerkiksi su-ma välisenä yönä olin ottamassa tatuointia, samalla artistilla kenellä olen tykännyt käydä, sellaiseen kohtaan mikä on kuumottanut tässä lähiaikoina. Kaameaa tässä oli se, että olin myöhästymässä töistä. Jep. Se fiilis. Työmaalle selvisin unessa, ja ihan ajallaan, eikä kukaan ollut minulle vihainen.
Ma-ti välisenä yönä mieheni oli jättänyt minut, koska olin lähtenyt ryyppäämään. En ollut antanut itseni hyväksyä asiaa, joten olin unohtanut sen ja kaveripariskunta tuli äitini oven taakse (jonne olin mennyt miettimään asioita) ja rupesivat kyselemään tilannetta. Ja siinäkin oli vain se fiilis se kaameus. En osaa kuvailla sitä, vaan saan sen unessa helposti ja siis noinkin pienistä asioista kuin töistä myöhästyminen. Se vie hirveän paljon energiaa. Näiden "painajaisten" näkeminen.
Olen kuitenkin hyvilläni, että ne ovat tasaantuneet näinkin pieniksi! Pahimmillaan olen nähnyt, kun minua tapetaan pesuhuoneessa. Huoneessa on vain minä ja eksäni ja hän käy veitsen kanssa kimppuuni, päälläni on hihaton paita ja farkkusortsit ja käsivarteni ja jalat auki. Hän lyö päätäni laattaseinään. Voimani ovat aivan lopussa ja istun huoneen nurkassa, tunnen kylmät laatat (kokoa 10x10 sekä seinissä että lattiassa, musta sauma, tumman siniharmaat laatat) selkääni vasten ja alan huutamaan.
"VOOOOOSH, VOOOOOOSH!"
Herään siihen, kun huudan oikeasti.
Monesti olen vedet silmissä nauranut, kun olen tämän unen kertonut. Systelle kerroin parin päivän sisään, koska fiilikseni tämän unen jälkeen oli monta päivää ihan kamala! Ja ystävän kanssa makiat naurut saatiin ihan pari kuukautta sitten.
Haen nyt tällä sitä, että unien jälkeen en voi hyvin. Riippuu paljon unesta, esmes tuo ensimmäinen uni ei tuntunut missään, vaan tiistai aamuna herääminen oli jo hankalaa. Olihan minut jätetty edellisenä yönä.
Päivähän parani roimasti jo ennen kuin ehdin kotoa poistua! Olin lähdössä eskarilaista saattelemaan, ja samalla itse töihin, kun instagramiin pamahti ilmoitus. Olin voittanut Unelma Itsestä työkirjan! Kuten mainitsinkin, että olin osallistunut unelmakuvahaasteeseen, jossa viikon ajan jokaisena päivänä oli uusi kuva julkaistava instagramissa aiheen mukaan. Osallistujien kesken suoritettiin arvonta. En tahtonut uskoa, että olin voittanut!
Samana aamuna julkaisin Facebook-seinälläni väriestejuoksuseuranhakuilmoituksen. (Haluan, että tämä on yhdyssana. OK?) Hyvin äkkiä sain ensimmäisen varman seuralaisen. Monihan siinä ehti tietysti empiä,vaan tänään on liput varattu ja kaksi ihanaa naista sain seurakseni!
Tiistai oli myös jalkarääkkipäivä. Menin salille suoraan töistä, ja olin tietysti unohtanut kuulokkeet kotiin. Ei auta, jumpalle ruvettava kuitenkin ja hyvä jumppa olikin. Kyykyssä jaksoin enempi toistoja joka painosarjoilla, prässillä myös ja suorin jaloin maastavedossa sain myös tiukat sarjat! Tänään onkin ollut lepipäivä, lenkin vain olen heittänyt, huomenna käsiä tekemään ;)
Kirpparille menevien tavaroiden hinnoittelussa on mennyt tämä päivä. Vaatekaapista pitäisi vielä se housuhylly tarkistaa, että onko tosiaan jäljellä vain kahdet hyvin istuvat farkut! Muutenkin on aina ollut hankala löytää sopivia farkkuja.. Paitoja nakkelin myös surutta myyntiin, tiukkaa tekee rinnan kohdalta (selkä on alkanut leventyä) ja myös käsivarsista.. Ei sentään tarvi vaatekaappia uusia aivan heti, jäi sinne vielä muillekin jaettavaa !
Näillä viilingeillä loppuviikkoon!
-M
Olen kuitenkin hyvilläni, että ne ovat tasaantuneet näinkin pieniksi! Pahimmillaan olen nähnyt, kun minua tapetaan pesuhuoneessa. Huoneessa on vain minä ja eksäni ja hän käy veitsen kanssa kimppuuni, päälläni on hihaton paita ja farkkusortsit ja käsivarteni ja jalat auki. Hän lyö päätäni laattaseinään. Voimani ovat aivan lopussa ja istun huoneen nurkassa, tunnen kylmät laatat (kokoa 10x10 sekä seinissä että lattiassa, musta sauma, tumman siniharmaat laatat) selkääni vasten ja alan huutamaan.
"VOOOOOSH, VOOOOOOSH!"
Herään siihen, kun huudan oikeasti.
Monesti olen vedet silmissä nauranut, kun olen tämän unen kertonut. Systelle kerroin parin päivän sisään, koska fiilikseni tämän unen jälkeen oli monta päivää ihan kamala! Ja ystävän kanssa makiat naurut saatiin ihan pari kuukautta sitten.
Haen nyt tällä sitä, että unien jälkeen en voi hyvin. Riippuu paljon unesta, esmes tuo ensimmäinen uni ei tuntunut missään, vaan tiistai aamuna herääminen oli jo hankalaa. Olihan minut jätetty edellisenä yönä.
Päivähän parani roimasti jo ennen kuin ehdin kotoa poistua! Olin lähdössä eskarilaista saattelemaan, ja samalla itse töihin, kun instagramiin pamahti ilmoitus. Olin voittanut Unelma Itsestä työkirjan! Kuten mainitsinkin, että olin osallistunut unelmakuvahaasteeseen, jossa viikon ajan jokaisena päivänä oli uusi kuva julkaistava instagramissa aiheen mukaan. Osallistujien kesken suoritettiin arvonta. En tahtonut uskoa, että olin voittanut!
Samana aamuna julkaisin Facebook-seinälläni väriestejuoksuseuranhakuilmoituksen. (Haluan, että tämä on yhdyssana. OK?) Hyvin äkkiä sain ensimmäisen varman seuralaisen. Monihan siinä ehti tietysti empiä,vaan tänään on liput varattu ja kaksi ihanaa naista sain seurakseni!
Tiistai oli myös jalkarääkkipäivä. Menin salille suoraan töistä, ja olin tietysti unohtanut kuulokkeet kotiin. Ei auta, jumpalle ruvettava kuitenkin ja hyvä jumppa olikin. Kyykyssä jaksoin enempi toistoja joka painosarjoilla, prässillä myös ja suorin jaloin maastavedossa sain myös tiukat sarjat! Tänään onkin ollut lepipäivä, lenkin vain olen heittänyt, huomenna käsiä tekemään ;)
Kirpparille menevien tavaroiden hinnoittelussa on mennyt tämä päivä. Vaatekaapista pitäisi vielä se housuhylly tarkistaa, että onko tosiaan jäljellä vain kahdet hyvin istuvat farkut! Muutenkin on aina ollut hankala löytää sopivia farkkuja.. Paitoja nakkelin myös surutta myyntiin, tiukkaa tekee rinnan kohdalta (selkä on alkanut leventyä) ja myös käsivarsista.. Ei sentään tarvi vaatekaappia uusia aivan heti, jäi sinne vielä muillekin jaettavaa !
Näillä viilingeillä loppuviikkoon!
-M
maanantai 25. toukokuuta 2015
Quiet morning.
Yleensä tällainen tilanne (että en pääse salille silloin kun olen suunnitellut sinne meneväni) saisi minut lähes hermoromahduksen partaalle. Vaan tällaisia hetkiä on lähiaikoina ollut niin paljon, että ei tunnu missään! Käyn mahdollisesti illan päälle sitten, jos onnistuu. Osuutta saattaa olla myös sillä, että salikortti ei raksuta aikaa, tänään pitäisi sekin uusia.
Viikonloppuna tosiaan systen kanssa pyörähdettiin Oulussa tattoomessuilla ja naureskellen voisi sanoa, että oli kyllä melko epäonnen reissu. Kunnialla tosiaan vielä tähän mennessä selvittiin, ei tullut uutta leimaa. Vaan odotan kyllä innolla, jos mahdollisesti saattaisin piakoin kuitenkin uuden ajan saada.. Pitää siis käydä värittämässä tuota viimeisintäni hieman lisää ja tatuoijani aikoi olla asiasta yhteydessä. Ajattelin mahdollisesti kysäistä, jos sellaisen ajan saisi, että ehtisi uudenkin tekemään.
No mites meni reissussa? Ruoka oli hyvää, ja sitä oli riittävästi. Kävimme Pancho Villassa syömässä ennen kuin messuille suunnistimme. Jalkaisin olimme liikkeellä, ja tietenkin siellä oli joku maratooni menossa. Sitä ainoaa reittiä, josta pääsi messupaikalle! Emme viitsineet mennä löntystelemään ja häiriköimään sinne urheilijoiden sekaan, joten päätimme etsiä kiertotien. Löysimmekin hienon maisemareitin, jossa saimme kulkea veden vierellä. Hieman jouduimme maratoonareiden läpi loikkimaan, jotta pääsimme pusikon kautta kiertämään messualueelle.
Kyllähän se kuume siellä nousi, kun ympärillä kuului vain työntäyteistä koneiden surinaa ja ihmiset makasivat ja istuivat vähissä vaatteissa neulan alla. Kävimme läpi portfolioita ja upeita töitä oli kyllä kaikilla artisteilla! Hieman pidempään jutskailimme siinä erään ulkomaalaisen artistin kanssa, joka hieman yritti että olisi pitänyt ruveta leimaa ottamaan. Kuitenkin kunnialla siis selvittiin. Ja minusta tuntuu, että olen törmännyt niin huippuun tyyppiin, että uskoudun hänelle, kun on leimaamisen tarve.
Messuilta kun lähdimme, alkoi pienoiset hankaluutemme. Satoi vettä ja tuuli oli kova, mikä ei sinällään vielä haitannut, koska meillä oli sateenvarjo ja nahkatakit suojaavat myös erittäin hyvin. Sitten huomasimme, että aikaa oli tapettavaksi vaikka muille asti, emme olleet saaneet messuilla kulumaan niin kauan kuin olimme ajatelleet. Junan lähtöön olisi useampi tunti. Shoppailu ei juuri innostanut. Elokuvanäytösten lippujen hinnat olivat huimia, varsinkin kun olimme molemmat varteenotettavat ja erittäin loistavat vaihtoehdot jo nähneet (Avengers: Age of Ultron ja Mad Max: Fury Road). Suuntasimme Suomalaiseen Kirjakauppaan kuluttamaan aikaa ensin.
Päätin siinä kuitenkin tarkistaa, jos ehtisimme aikaisempaan junaan ja huomasinkin, että 20 minuutin päästä lähtisi seuraava. Lähdimme pikaisesti juna-asemalle ja soitin matkalla VR:n asiakaspalveluun vaihtaakseni liput. Kun pääsimme lähtöraiteelle, tuulenpuuska päätti siepata lakkini. Tuuli johdatteli sitä kohti isoa vesilätäkköä. Lähdin juoksemaan perään, vaan olin kuitenkin hidas. Onneksi lakki kuitenkin pysähtyi sinne lätäkköön, eikä lentänyt junan alle! Tämä nauratti minun lisäkseni myös muita junassa istuvia, jotka olivat saaneet seurata lakkini metsästystä junan ikkunoista. Kun pääsimme paikoillemme ja juna liikkeelle, niin siskoni päätti vielä vissypullon kaataa päällemme. Olikin aika lähteä jo kotiin.
Viime viikolla Instagramissa oli Unelma Itsestä, unelmakuvahaaste. Olen aiemminkin miettinyt ryhtyväni kyseiseen valmennukseen, ja nyt mietin sitä taas. Eräänä haastepäivänä piti ottaa itsestään hymykuva. Tämä oli mielestäni hankalaa, ja kun selailin puhelimeni selfieitä läpi, en niissä yhdessäkään oikeastaan hymyillyt. Sain kuitenkin napattua itsestäni ihan onnistuneen hymyn. Ja muutenkin haasteen aiheet pistivät miettimään ja saivat hyvälle tuulelle!
No niin, potilaskin tuossa jo heräilee, joi melkein litran mehua jo. Parannellaanpa tässä ja jatketaan hotellin metsästystä!
Hyvää alkavaa viikkoa!
-M
perjantai 22. toukokuuta 2015
Good days and feelings and stuff.
Suunnitelma: Harhautan mieleni ruuasta hetkeksi ja alan kirjoittamaan.
Onpas ollut pari vallan mukavaa päivää tässä. Tunteroisen odottelen niin saan miehen hakea töistä, tiedossa laatuaikaa: Elokuva (ja jäätelöä.) Odotan enemmän sitä jälkimmäistä. Ja kainaloa. Odotus aika kuluu varmasti siinä, kun yritän saada tätä tekstiäni kokoon.
Maailmansota ilmeisesti puhdisti ilmaa, koska nyt on kaikki taas tätä parhautta mitä osataan keskenämme olla. Puhumme taas, kaikesta. (Uskalsin eilen ilmaista "lapsi-asiaan" liittyen miettiväni, että jos meillä olisi yhteinen tenava, niin yhdistäisikö se tätä meidän kokoonpanoamme positiivisesti. Eikä minun tarvinnut miettiä viikkoa, voinko sanoa sitä, ja kuinka sen sanon.) Asiat voi muuttua hyvin pian, tenavilla viimeinen kouluviikko ensi viikolla ja minulla on enempi työtunteja kuin pitkään aikaan! Ihanaa! Siinä saa sovitella kyllä urakalla salit ja muut menot, vaan ei sen väliä, mun työt on niin kivoja! Tenavat ovat vielä sen ikäisiä, että eivät kovin pitkään yksin pärjää kotona. Tai mistä sitä tietää vaikka pärjäisivätkin, vaan muutama tunti on maksimi.
Työhommien lisäksi sain myös yhdelle viikolle soppelin välin, että voi suunnitella sitä maailmalle karkaamista! Lennot olisi löytynyt jo, vaan hotelli pistää hanttiin.. Helpompi olisi, jos vain isoja ihmisiä olisi lähdössä. Silloin ei ole niin justiinsa. Vaan nyt pitää ajatella hieman tarkemmin.
-Huoneessa pitää olla oma WC. Ja suihku.
-Aamupalasta plussaa.
-Sijainti. 5-7km siitä missä ajateltiin pörräillä. Metroasema oltava lyhyen kävelymatkan päässä.
Mm. nämä asiat eivät olisi mielestäni niin tärkeitä, jos olisi vain aikuisia liikenteessä. Niin, ja meillä on budjetti.
Huomenna junailen systen kanssa Ouluun tattoomessuille! En ymmärrä miksi voi oireilla, vastahan vähän reilu kaksi viikkoa sitten kävin leimalla..! Toivottavasti selviän huomisesta kunnialla, pitäkää peukkuja. Note to self: Reissurahastosta se kaikki on pois.
Note to self part 2: Salipäänsärky lähtee päikkäreillä. Ja nälkä syömällä. Ja sitä syömistä nimenomaan mun pitäisi (vieläkin) opetella. Oikean ruuan syömistä. Tänään aamusalin jälkeen oli asioita hoideltavana, joten ruoka vähän venyi mutta sain nakattua uuniin (ja syötyäkin vielä) perunoita sekä parsa- ja kukkakaaleja, kyytipoikana 5%:sta Kadett juustoa, salaattia, kurkkua ja maitoa. Hieman ennen kuin aloin kirjoittamaan söin toisena ruokana eilistä riisi-parsakaaliseosta, tomaattia, salaattia ja sitä juustoa. Ja näiden aterioiden välissä söin välipalana banaania, viinirypäleitä ja gojimarjoja! Protskut jää vähille välillä, I know, vaan aamulla vetelin rahkaa ja eilen tekemääni protsku-pannaria (1 banaani, 2 munaa, 1dl protskujauhetta, 1tl leivinjauhetta). Ja tiedän myös, että en syö "tarpeeksi" sitä oikeaa ruokaa. Siksi "aina nälkä".
Vaan tänäänkin salilla yhden miehen kanssa naureskeltiin, että ei passaa ottaa liian vakavasti :) Puhuttiin painosta (Hänellä oli kilon noussut vaikka oli yrittänyt laskuun saada, ja minä sanoin että itselläni on nyt pitkän noususuhteen jälkeen lähtenyt laskuun, ja olen tyytyväinen siihen). Minä treenaan omaa tahtiani ja tiedän, että jos syömisiäni parantaisin (ja kuinka niitä kuuluisi parantaa), niin tuloksetkin olisivat sen mukaisia. Nautin kuitenkin omasta kehityksestäni sen mukaisesti.
Oma tahti, pidä se ! :)
Harhautus: Onnistui. Nyt hakemaan työmiestä !
Ihanaa viikonloppua (vaikka vesisadetta onkin messuillekin päin lupaillut) !
-M
Onpas ollut pari vallan mukavaa päivää tässä. Tunteroisen odottelen niin saan miehen hakea töistä, tiedossa laatuaikaa: Elokuva (ja jäätelöä.) Odotan enemmän sitä jälkimmäistä. Ja kainaloa. Odotus aika kuluu varmasti siinä, kun yritän saada tätä tekstiäni kokoon.
Maailmansota ilmeisesti puhdisti ilmaa, koska nyt on kaikki taas tätä parhautta mitä osataan keskenämme olla. Puhumme taas, kaikesta. (Uskalsin eilen ilmaista "lapsi-asiaan" liittyen miettiväni, että jos meillä olisi yhteinen tenava, niin yhdistäisikö se tätä meidän kokoonpanoamme positiivisesti. Eikä minun tarvinnut miettiä viikkoa, voinko sanoa sitä, ja kuinka sen sanon.) Asiat voi muuttua hyvin pian, tenavilla viimeinen kouluviikko ensi viikolla ja minulla on enempi työtunteja kuin pitkään aikaan! Ihanaa! Siinä saa sovitella kyllä urakalla salit ja muut menot, vaan ei sen väliä, mun työt on niin kivoja! Tenavat ovat vielä sen ikäisiä, että eivät kovin pitkään yksin pärjää kotona. Tai mistä sitä tietää vaikka pärjäisivätkin, vaan muutama tunti on maksimi.
Työhommien lisäksi sain myös yhdelle viikolle soppelin välin, että voi suunnitella sitä maailmalle karkaamista! Lennot olisi löytynyt jo, vaan hotelli pistää hanttiin.. Helpompi olisi, jos vain isoja ihmisiä olisi lähdössä. Silloin ei ole niin justiinsa. Vaan nyt pitää ajatella hieman tarkemmin.
-Huoneessa pitää olla oma WC. Ja suihku.
-Aamupalasta plussaa.
-Sijainti. 5-7km siitä missä ajateltiin pörräillä. Metroasema oltava lyhyen kävelymatkan päässä.
Mm. nämä asiat eivät olisi mielestäni niin tärkeitä, jos olisi vain aikuisia liikenteessä. Niin, ja meillä on budjetti.
Huomenna junailen systen kanssa Ouluun tattoomessuille! En ymmärrä miksi voi oireilla, vastahan vähän reilu kaksi viikkoa sitten kävin leimalla..! Toivottavasti selviän huomisesta kunnialla, pitäkää peukkuja. Note to self: Reissurahastosta se kaikki on pois.
Note to self part 2: Salipäänsärky lähtee päikkäreillä. Ja nälkä syömällä. Ja sitä syömistä nimenomaan mun pitäisi (vieläkin) opetella. Oikean ruuan syömistä. Tänään aamusalin jälkeen oli asioita hoideltavana, joten ruoka vähän venyi mutta sain nakattua uuniin (ja syötyäkin vielä) perunoita sekä parsa- ja kukkakaaleja, kyytipoikana 5%:sta Kadett juustoa, salaattia, kurkkua ja maitoa. Hieman ennen kuin aloin kirjoittamaan söin toisena ruokana eilistä riisi-parsakaaliseosta, tomaattia, salaattia ja sitä juustoa. Ja näiden aterioiden välissä söin välipalana banaania, viinirypäleitä ja gojimarjoja! Protskut jää vähille välillä, I know, vaan aamulla vetelin rahkaa ja eilen tekemääni protsku-pannaria (1 banaani, 2 munaa, 1dl protskujauhetta, 1tl leivinjauhetta). Ja tiedän myös, että en syö "tarpeeksi" sitä oikeaa ruokaa. Siksi "aina nälkä".
Vaan tänäänkin salilla yhden miehen kanssa naureskeltiin, että ei passaa ottaa liian vakavasti :) Puhuttiin painosta (Hänellä oli kilon noussut vaikka oli yrittänyt laskuun saada, ja minä sanoin että itselläni on nyt pitkän noususuhteen jälkeen lähtenyt laskuun, ja olen tyytyväinen siihen). Minä treenaan omaa tahtiani ja tiedän, että jos syömisiäni parantaisin (ja kuinka niitä kuuluisi parantaa), niin tuloksetkin olisivat sen mukaisia. Nautin kuitenkin omasta kehityksestäni sen mukaisesti.
Oma tahti, pidä se ! :)
Harhautus: Onnistui. Nyt hakemaan työmiestä !
Ihanaa viikonloppua (vaikka vesisadetta onkin messuillekin päin lupaillut) !
-M
keskiviikko 20. toukokuuta 2015
Salipäänsärky ja loputon nälkä.
Mietin taas, onkohan tämä ihan.. "normaalia". Eilen oli reilun tunnin jalkatreeni ja tänään yläkroppaa rääkkäsin ainakin puolisentoista tuntia. Kotiin, ruokaa naamaan, vatsat treenasin, suihkuun. Ja noin tunti sen suihkun jälkeen aivan älytön väsymys, joka on jatkunut tähän hetkeen asti (yli neljä tuntia).
Ei, en halunnut luovuttaa ja ottaa päikkäreitä, vaikka älyttömästi mieli tekikin! Ja kohtahan tässä pääsee jo yöunille.
En vain ymmärrä mistä tämä tulee. "Saliväsymys" olisi ehkä parempi termi kuin "salipäänsärky", päänsärky kuulostaa kuitenkin kivemmalta.
Sen lisäksi, että olen väsynyt, olen myös nälkäinen. Voisin syödä, no, yksinkertaisesti kaiken. Aamulla tankkasin rahkaa ja Weetabixin kera maidon plus vihreää teetä. (En juo kahvia. Kahvilakko 2v?) Banaanin nakkasin vielä ennen salille menoa. Mansikanmakuista palautusjuomaa annos, kotona odotti täysjyvälasagne höystettynä porkkanoilla ja kesäkurpitsalla. Ja paljon maitoa. Sitten kun se väsymys sieltä alkoi hiipimään, niin pari tuntia syönnin jälkeen söin taas. Vihreää teetä, rahkaa ja persikoita. Muuta en ehtinyt, kun piti lähteä miehelle viemään kamppeita. Sieltä palattuani ja hetken maltettuani odottaa, söin taas.
Ja olen syönyt myös juuri ennen kun aloin kirjoittamaan. Upposi munaa ja juustoa ja manteleita ja pari riisikakkuakin, kurkkua ja ai niin, viinirypäleitä! Jälkipalana meni myös sellainen ex-Naminami toffeevanukas (menkat).
Sitä illan viimeistä syöntihetkeä odotellessa!
Olisiko ne pikku päikkärit sitten kuitenkin parempi vaihtoehto, kuin kituuttaa loppu päivä tämän salipäänsäryn kanssa? Ja toisaalta, nyt kun on se aika kuukaudesta, niin silläkinhän toki voi olla osuutta asiaan. Vaan tietääkseni harrastan tätä kyllä muulloinkin.
Ps. Haluan salmiakkia. Tai lakritsia. Semmosia hyviä, pehmeitä, sokerilla päällystettyjä mustia makeisia. Nam.
maanantai 18. toukokuuta 2015
My Darling Babe..
"..this is a warning/
I said I'm leaving/
On Monday morning."
Siinähän kävi sillälailla, että..
Miten maanantai aamu onnistuu aina juuri silloin vastustamaan, kun et voi olla töistä pois? (En sano, että olisin korvaamaton. Meillä ei vain ole muita.)
Ei se nyt itseasiassa hirveästi vastustanut, B oli vain unohtanut mainita, että hänen astmalääkkeensä oli päässyt loppumaan. No, poitsun piti jäädä pois koulusta ja uudet lääkkeet hommata, huomenna pääsee taas normaalisti. Paitsi että.
Töiden jälkeen olimme mummulasta B:n pyörää hakemassa. Avain. Niin avain on kotona takin taskussa. Kypärä kyllä oli mukana.
B:n pyörä jäi siis vielä mummulaan, omani sain mukaan ja vesisateessa taitoimme kävellen matkamme. (Tulimme siis sunnuntaina kotiin autolla.)
Ja tämä tarkoittaa sitä, että poika on vietävä autolla huomenna kouluun=miehen menot siirtyy=minä en ehdi aamulla salille. Se on sitten hammaslääkärin jälkeen hyökittävä ennen kuin B pitää hakea koulusta. Mietin vain, kun minä entinen hammaslääkärikammoinen tarvitsen sen puudutuksenkin, että kauanko tästä toipumiseen menee, että pääsee tositoimiin.. Jotain hyvääkin siis huomiselle: tiedossa lempparipäivä salilla, jalkapäivä! Ja myöhemmin päivällä tarkoituksena treffata ihanaa ystävää <3 ! Jee!
Siinähän kävi myös sillälailla, että monen päivän mykkäkoulut on luvattu lopettaa ja treenaamista kannustaa. On luvattu yrittää olla parhaansa mukaan auttaa toinen toista. On luvattu kertoa välittävänsä, ja käyttäytyä sen mukaisesti. On luvattu puhua asioista. Se on tämän suhteen positiivisimpia puolia, osaamme puhua kaikesta. Emme oikeasti juuri riitele koskaan. (Suhteemme alussa vain pahimmassa humalassa, ja niillekkin naurettiin seuraavana päivänä.) Nyt tässä on vain samat asiat kasaantuneet, ja olemme unohtaneet sen puhumisen. Allekirjoittaneella ehkä liikaa pyörinyt päässä se yksi tietty asia ja siitä luopuminen, ja se on johtanut sitten tietynlaiseen käyttäytymiseen, joka on ilmennyt mm. poissaolevaisuutena ja itkuisuutena.
"I don't know what's right and what's real
Anymore."
Aika näyttää. Ihmissuhteet ovat aina hankalia. Eikä kukaan pysty hoitamaan sitä yksin.
-M
sunnuntai 17. toukokuuta 2015
Dreaming from the middle.
No mites se on viikonloppu vierähtänyt?
Eilen lauantaina hyökin suoraan salille töistä ja hyvän treenin sainkin tehtyä! Jalkapäivä kun oli, päätin testata, kuinka suoriutuisin palomiestestin kyykkyosuudesta. Aivan en minimitoistoihin vielä yltänyt vaadituilla painoilla, vaan en ole tästä huolissani. Penkki on se, joka minua huolettaa. Osasuoritukset ovat karsivia, ja penkki on niistä ensimmäisenä. Sitä en ole treenannut kuluvan vuoden aikana juuri ollenkaan ja painot ovat 10kg enemmän, mitä edes nostan tällä hetkellä. Voisin kuvitella yhden toiston saavani vaadituilla painoilla :D
Penkkipunnerrus 45kg/60sek: Minimi vaatimus 25 toistoa, +0,125 pistettä 30 toistoa, +0,25 38 toistoa.
Käsinkohonta vastaote: Minimi vaatimus 6 toistoa, +0,125 pistettä 10 toistoa, +0,25 14 toistoa.
Jalkakyykky 45kg/60sek: Minimi vaatimus 23 toistoa, +0,125 pistettä 30 toistoa, +0,25 34 toistoa.
Pelastusopiston sivuilta löytyy tämä pisteytystaulukko, sekä mallivideot lihaskuntotestien suorittamisesta.
Jos näistä suoriutuisi, kutsuttaisiin viimeisiin fyysisiin testeihin. Cooperin testissä on juostava vähintään 2 800 metriä ja 200 metriä on uitava 4 min 45 sek kuluessa. Uintitesti suoritetaan heti juoksutestin jälkeen.
Siinä on tavoitetta hetkeksi! Tällä hetkellä ei ole hajuakaan kuinka pitkälle pääsisin 12 minuutissa, ja haluankin mahdollisimman pian päästä selvittämään asian!
Fobia- ja psyykkiset soveltuvuustestit olisivatkin sitten asia erikseen. Psyykkisiin saattaisi koko homma sitten kaatuakin, ei ole klaustro- eikä akrofobiaa. Vaan se olisi sitten sen ajan murhe, minähän menen vasta täällä. Ja jos kunto kestäisi, vaan pää ei, niin ymmärtäisin siinä vaiheessa kyllä, että minua ei ole tarkoitettu palomieheksi.
Tosiaan eilen kaaduin sänkyyn ennen ilta kymmentä. Sitä ennen ehdin kuitenkin siskoni kanssa suorittaa kävelylenkin ja tuhota levyllisen Maraboun hasselpähkinäsuklaata tutkiessamme tulevan ulkomaanreissumme lentoja ja hotelleja. (Kauhistelin, kun en edes muista milloin olisin syönyt viimeksi suklaata. Aika on mennyt huomaamattani ilman.) Mikään ei ole varmaa, ennen kuin liput on varattu, mutta toivomme pääsevämme heinäkuussa matkaan!
Yksi materialistisimmista haaveistani on Volkswagen Kleinbus.Oi miten ihana tuollainen menopeli olisikaan! Ja nimenomaan haaveena se ensimmäinen, Type 1, jossa on jaettu tuulilasi. Värillä ei niin väliä :P
Näihin kuviin ja näihin tunnelmiin kai, kun mitään muutakaan ei ole tapahtunut. (Edelliseen postaukseen pikaisesti viitaten, huomasin eilen salilta lähtiessäni ja hallin käytävää pitkin kävellessäni kauhistelevani/pelkääväni. Pelkääväni, jos olisin raskaana. Että kuolisin synnytykseen, että lapsi kuolisi, että...) Sunnuntai urheiluna olen suorittanut aamulenkin ja käynyt pyörällä kaupassa. Ja mikäpä ylläri olikaan, meidän kauppaan on ilmestynyt Quest Bareja! S'mores makuisen nappasin mukaan, sitä kun en ole vielä testannut aiemmin.
Jees, tsillaillaanpas tässä loppupäivä fiiliksen mukaan,päikkäritkin on jo otettu! ("Miten tuntuukaan tää niin tunteettoman "ei miltään" "??)
-M
perjantai 15. toukokuuta 2015
But the hardest part of this..
Hyvää perjantai iltaa! Makaan sängyssä. Olen herännyt tänään aamu viideltä. Kahtakymmentä vaille yhdeksän lähdin töihin ja kahtakymmentä vaille kuusi olin jo salilla. (B on isällään.)
Ajattelin antaa miettimisaikaa. Olla viikonlopun pois. Kahtena edellisenä iltana olemme keskustelleet, ja eilinen päättyi siihen,kun (hänen sanoin) "en ole innostunut siitä perhehommasta ollenkaan." Keskustelun ja asioiden selvittelyn tarpeeni loppui.
Olen kaivanut tätä vastausta joulukuusta saakka. Minua seurasi erään baari-illan jälkeen auto,jota jouduin juoksemaan myös karkuun. Onnekseni taksikuski huomasi tilanteen, ja otti minut kyytiinsä. Tämä tapahtuma sai minut melkein pelkäämään jo kaupassa käyntiä! Se pisti miettimään asioita,ja pohtimaan niitä ääneen. Silloin sain tietää,että toinen ei ehkä haluakkaan enää lapsia.
Seuraavaksi oli että no ehkä joskus. Sitten että no tämänhetkinen elämäntilanne ei ainakaan ole sopiva. Milloin sitten? Nyt olen saanut vastauksen.
-Ei ikinä.
Mitä tehdä,kun kumppani ei halua kanssasi lapsia? Ei jaksa vauva-arkea uudestaan,kun omat on jo niin isoja. Silti sinä haluat. Nyt heti. Miltä se tuntuu?
Välillä mietin,että haluanko OIKEASTI itsekään enää,vai onko se vain sitä että "kun niin kuuluu tehdä"? Haluanko antaa kroppani taas muihin käsiin,juuri kun olen saamassa siitä yliotteen? Sain juuri kyyneleitä silmiini taas ajatellessani asiaa. Olen monet itkut asian takia vuodattanut,joten luulen että homma on selvä. Minä haluan vielä lapsia.
Tänään olen saanut viestin,jossa kerrotaan että minun kanssa halutaan olla,eikä rauhassa. (Itse olen siis päättänyt,että en ole viikonloppua kotona.)
Aika monta päivää on kestänyt sanoa se.
Miten paljon muuta jää sanomatta?
Ajattelin antaa miettimisaikaa. Olla viikonlopun pois. Kahtena edellisenä iltana olemme keskustelleet, ja eilinen päättyi siihen,kun (hänen sanoin) "en ole innostunut siitä perhehommasta ollenkaan." Keskustelun ja asioiden selvittelyn tarpeeni loppui.
Olen kaivanut tätä vastausta joulukuusta saakka. Minua seurasi erään baari-illan jälkeen auto,jota jouduin juoksemaan myös karkuun. Onnekseni taksikuski huomasi tilanteen, ja otti minut kyytiinsä. Tämä tapahtuma sai minut melkein pelkäämään jo kaupassa käyntiä! Se pisti miettimään asioita,ja pohtimaan niitä ääneen. Silloin sain tietää,että toinen ei ehkä haluakkaan enää lapsia.
Seuraavaksi oli että no ehkä joskus. Sitten että no tämänhetkinen elämäntilanne ei ainakaan ole sopiva. Milloin sitten? Nyt olen saanut vastauksen.
-Ei ikinä.
Mitä tehdä,kun kumppani ei halua kanssasi lapsia? Ei jaksa vauva-arkea uudestaan,kun omat on jo niin isoja. Silti sinä haluat. Nyt heti. Miltä se tuntuu?
Välillä mietin,että haluanko OIKEASTI itsekään enää,vai onko se vain sitä että "kun niin kuuluu tehdä"? Haluanko antaa kroppani taas muihin käsiin,juuri kun olen saamassa siitä yliotteen? Sain juuri kyyneleitä silmiini taas ajatellessani asiaa. Olen monet itkut asian takia vuodattanut,joten luulen että homma on selvä. Minä haluan vielä lapsia.
Tänään olen saanut viestin,jossa kerrotaan että minun kanssa halutaan olla,eikä rauhassa. (Itse olen siis päättänyt,että en ole viikonloppua kotona.)
Aika monta päivää on kestänyt sanoa se.
Miten paljon muuta jää sanomatta?
keskiviikko 13. toukokuuta 2015
The day when I was awake since 4am
Ette uskokkaan miten hyvä tuuri minulla on,kun aloitin tämän blogin juuri nyt! Suoraan elämäntilanteesta Sekava. Maanantainahan minulla oli maailman parhaita päiviä,sinne iltaan asti. Meinasin julkaista tästä osan jo tiistai aamuna,kun kaikki sai alkunsa ja mielentilani oli hyvin..kummallinen.
Haluan kuitenkin jakaa tämän vasta nyt,vaikkei se ole päätöstänsä vielä saanutkaan.
Tiistai aamuna yritän tunnekuohun vallassa aamupalaa nauttiessa saada ajatusta ilmoille. Olen ollut neljästä asti hereillä, enkä ole varma, onko ratkaisu järkevä. Asiat ehtisivät muuttua päivän aikana, vaan tilanne oli tällä hetkellä seuraavanlainen.
Hän lähti töihin antamatta minulle lähtöpusua. Puoli vuotta/vuosi taaksepäin, niin maailmani olisi kaatunut. Varmaan jonkun näköisen ahdistuskohtauksen olisin saanut. Nyt ajattelin vain, että ilmeisesti olen jotakin siis tehnyt ansaitakseni tämän - sekä eilisen puhumattomuuden. Laitoin viestiä heti perään, yritin nätisti nalkuttamatta ilmaista, että en tiedä mitä olen tehnyt. Takaisin sain "just nii, älä jaksa", johon vastasin lyhyesti vain OK, ja ajattelin että rauhoitutaan vaikka kumpikin.
Enhän minä kauaa pystynyt, kun ilmaisin jo tunteitani. Sanoin jaksavani, koska välitän ja sanoin paljon muutakin. Sain tietää, että jotain olen tehnyt ja tehtäväkseni miettivän asiaa. Mietin ja luettelin ja ilmeisesti mikään ei ollut oikein, koska olen saanut viestin, jossa pyydetään tai käsketään antaa olla ja että meillä voi olla niin erilaiset käsitykset elämästä yms.
Tässä vaiheessa minä siis luulin, että minua oltiin jättämässä.
--
Monta tuntia myöhemmin olen selvinnyt 8h työpäivästä ja noin tunnin salitreenistä. Olen selvinnyt niistä loistavasti, ja nauttien,tilanteesta huolimatta. Olen purkautunut parille ystävälleni ja äidilleni. Kun istun (äitini) sohvalla viltin alla ja tunnen kuinka väsy alkaa viemään voiton. Suihkussa pitäisi vielä käydä. Jokainen päivä kun menisi näin,menisi päivät mukavasti ja nopeaa!
Aina eivät asia muutu päivän aikana.
Mitään ei ole kuulunut. Enkä minä jaksa/voi olla aina se,joka oikoo ja tulee vastaan. Vai pitäisikö minun kuitenkin?
En tiedä yhtään mitä teen.
Laitan viestin ja kysyn lapsista. Saan välittömästi vastauksen,että menivät juuri nukkumaan. Päätän sillä hetkellä,että minä soitan. Soittaminen ei ole käynyt mielessäni koko päivän aikana,se ei ole ollut vaihtoehto. Olen ollut sitä mieltä, että hänen kuuluisi ottaa minuun yhteyttä, koska viimeisin viestini ennen aamu kuutta oli se,että luulen että hän on jättämässä minut.
Kysyn seuraavan aamun kouluun menosta, ja että voin tulla laittamaan aamulla, vaan jäämme B:n kanssa äidilleni yöksi.
"No jos tänne ei passaa tulla niin ei sitten." (Oliko tämä pyyntö?) Tähän vastaan,että onko hänellä minulle mitään sanottavaa. Ei kuulema tule mitään mieleen. Teen keskustelunavauksen, ja kysyn edellisestä illasta ja aamusta.
Minulla on elämässäni väärä tärkeysjärjestys. Rappaan liikaa puhelinta ja haluan käydä salilla. Teen liian vähän kotihommia,olisi ymmärrettävämpää, jos olisin koko ajan töissä.
Niin. Puhelimen käyttöni tiedän. Vaan hiljaako minun tulisi käsiäni pyöritellä,kun minulle ei puhuta? Eikö kumppaniaan tulisi KANNUSTAA ja tukea,jos on löytänyt elämänsä harrastuksen? Ja taidan pariksi päiväksi jättää tekemättä sen kaiken "ei mitään." Huomataanko sitten,mitä teen päivän,kun en ole töissä?
Ja kyllä. Olisin ja tekisin töitäni mielelläni täysipäiväisesti, jos vain olisi tunteja.
Kun sanoin että olin katsonut, että hän oli jo kaiken tehnyt, ja muistutin, että kysyin saanko mennä.. Niin. Minun olisi pitänyt huomata,että hän on rättiväsynyt. Miksihän ihmeessä minä olen sitten kysynyt onko ok, että käyn?
Siis, jos toinen sanoo että väsyttää,kun kysyt väsyttääkö vai onko jotain mielen päällä, eikö sitä väsytäkkään vaikka se sanoo niin? Ja jos sanotaan että saa mennä,niin pitääkö oikeasti silloin miettiä, saako?
Stay tuned.
-M
Haluan kuitenkin jakaa tämän vasta nyt,vaikkei se ole päätöstänsä vielä saanutkaan.
Tiistai aamuna yritän tunnekuohun vallassa aamupalaa nauttiessa saada ajatusta ilmoille. Olen ollut neljästä asti hereillä, enkä ole varma, onko ratkaisu järkevä. Asiat ehtisivät muuttua päivän aikana, vaan tilanne oli tällä hetkellä seuraavanlainen.
Hän lähti töihin antamatta minulle lähtöpusua. Puoli vuotta/vuosi taaksepäin, niin maailmani olisi kaatunut. Varmaan jonkun näköisen ahdistuskohtauksen olisin saanut. Nyt ajattelin vain, että ilmeisesti olen jotakin siis tehnyt ansaitakseni tämän - sekä eilisen puhumattomuuden. Laitoin viestiä heti perään, yritin nätisti nalkuttamatta ilmaista, että en tiedä mitä olen tehnyt. Takaisin sain "just nii, älä jaksa", johon vastasin lyhyesti vain OK, ja ajattelin että rauhoitutaan vaikka kumpikin.
Enhän minä kauaa pystynyt, kun ilmaisin jo tunteitani. Sanoin jaksavani, koska välitän ja sanoin paljon muutakin. Sain tietää, että jotain olen tehnyt ja tehtäväkseni miettivän asiaa. Mietin ja luettelin ja ilmeisesti mikään ei ollut oikein, koska olen saanut viestin, jossa pyydetään tai käsketään antaa olla ja että meillä voi olla niin erilaiset käsitykset elämästä yms.
Tässä vaiheessa minä siis luulin, että minua oltiin jättämässä.
--
Monta tuntia myöhemmin olen selvinnyt 8h työpäivästä ja noin tunnin salitreenistä. Olen selvinnyt niistä loistavasti, ja nauttien,tilanteesta huolimatta. Olen purkautunut parille ystävälleni ja äidilleni. Kun istun (äitini) sohvalla viltin alla ja tunnen kuinka väsy alkaa viemään voiton. Suihkussa pitäisi vielä käydä. Jokainen päivä kun menisi näin,menisi päivät mukavasti ja nopeaa!
Aina eivät asia muutu päivän aikana.
Mitään ei ole kuulunut. Enkä minä jaksa/voi olla aina se,joka oikoo ja tulee vastaan. Vai pitäisikö minun kuitenkin?
En tiedä yhtään mitä teen.
Laitan viestin ja kysyn lapsista. Saan välittömästi vastauksen,että menivät juuri nukkumaan. Päätän sillä hetkellä,että minä soitan. Soittaminen ei ole käynyt mielessäni koko päivän aikana,se ei ole ollut vaihtoehto. Olen ollut sitä mieltä, että hänen kuuluisi ottaa minuun yhteyttä, koska viimeisin viestini ennen aamu kuutta oli se,että luulen että hän on jättämässä minut.
Kysyn seuraavan aamun kouluun menosta, ja että voin tulla laittamaan aamulla, vaan jäämme B:n kanssa äidilleni yöksi.
"No jos tänne ei passaa tulla niin ei sitten." (Oliko tämä pyyntö?) Tähän vastaan,että onko hänellä minulle mitään sanottavaa. Ei kuulema tule mitään mieleen. Teen keskustelunavauksen, ja kysyn edellisestä illasta ja aamusta.
Minulla on elämässäni väärä tärkeysjärjestys. Rappaan liikaa puhelinta ja haluan käydä salilla. Teen liian vähän kotihommia,olisi ymmärrettävämpää, jos olisin koko ajan töissä.
Niin. Puhelimen käyttöni tiedän. Vaan hiljaako minun tulisi käsiäni pyöritellä,kun minulle ei puhuta? Eikö kumppaniaan tulisi KANNUSTAA ja tukea,jos on löytänyt elämänsä harrastuksen? Ja taidan pariksi päiväksi jättää tekemättä sen kaiken "ei mitään." Huomataanko sitten,mitä teen päivän,kun en ole töissä?
Ja kyllä. Olisin ja tekisin töitäni mielelläni täysipäiväisesti, jos vain olisi tunteja.
Kun sanoin että olin katsonut, että hän oli jo kaiken tehnyt, ja muistutin, että kysyin saanko mennä.. Niin. Minun olisi pitänyt huomata,että hän on rättiväsynyt. Miksihän ihmeessä minä olen sitten kysynyt onko ok, että käyn?
Siis, jos toinen sanoo että väsyttää,kun kysyt väsyttääkö vai onko jotain mielen päällä, eikö sitä väsytäkkään vaikka se sanoo niin? Ja jos sanotaan että saa mennä,niin pitääkö oikeasti silloin miettiä, saako?
Stay tuned.
-M
maanantai 11. toukokuuta 2015
The Beginning part 43892
Jokainenhan meistä haluaa aloittaa jossain vaiheessa elämäänsä alusta. Ehkä enemmänkin kuin kerran. Tunnustan, tämä ei ole ensimmäinen kertani. Lupaan yrittää tehdä tämän tällä kertaa taas eri tavalla.
Edelliset blogini ovat olleet minulle päiväkirja-tyyppisiä. Merkintöjä itselleni, vain itselleni, kirjoitettuna niin, että rivien välistä ei voi edes lukea, jos ei tiedä että sieltä pitäisi jotain löytää. Nyt valtavan inspiraation saaneena toiselta bloggaajalta, päätin ruveta tähän suureen avautumiseen.
En tiedä aionko kertoa kuka olen, vaan tiedän, että aion kertoa teille minun elämäni asioita. Asioita, jotka ovat minulle tärkeitä, asioita, jotka tapahtuvat minulle. Ja aion kertoa niistä suoraan. Mitään lisäämättä, ja varsinkaan mitään pois jättämättä.
Aloitetaanko tästä maanantaista?
Hyvää huomenta? No ei tod. Heräsin puoli tuntia ennen herätystä, yritin silti torkkua kellon soittoon asti. Kun se sitten soi, torkutin sen vara vartin. Sängystä hampaiden ja naaman pesulle, kamppeita niskaan (ei housuja, housut vasta niin viimeisenä kuin vain ikinä pystyy) ja tenavia herättämään. Yläkerrassa toinen on jo herännyt, toisen puhelin ei ole herättänyt, koska akku on loppunut ("Ootko pelannu liian myöhään??"). Alakerrassa viimeinen herää.
Ruoki. Itsesi ja lapset. Tarkasta että kaikilla on vaatteet päällä (myös omat housut) ja hampaat pestynä. Ja sitten voi pikkuhiljaa pistää porukkaa lähtemään.
Työpäivä oli taas sarjassamme maailman paras! Pitkästä aikaa pyöritän taas yksin. Ensimmäistä kertaa tälle kuukaudelle olen ylipäätänsä edes töissä. Semmoista se vain on. Vakioasiakkaiden kanssa saa kuitenkin kuulumisia vaihdella ja ihana pieni maalausoperaatio niin piristää!
Erään keskustelun lomassa (ja luulen myös että maalaamisella oli osuutta asiaan) sain hetken innostuksen opiskelusta. Hain viime syksynä maalari-koulutukseen. Pääsin läpi. En ottanut paikkaa vastaan "perhesyistä". Olisin joutunut olemaan erossa kuitenkin jonkin verran, ja en uskonut että Hän pärjäisi. Pitäisi kai sitä omiensa kanssa pärjätä. B:hän olisi ollut isällään ne ajat, kun minä olisin ollut toisella paikkakunnalla.
Siinä sutiessa päähäni pilkahti ajatus, että tämän sen täytyy olla sitä mitä haluan tehdä!
"Tästä tulee niin hyvä fiilis, enkä ajattele mitään turhaa ja ylimääräistä, aivan varmasti ja satavarmasti tämä se on!"
Sitten muistelin niitä tuskattuttavia maalaus- ja tapetointiprojekteja.. En ollutkaan enää niin varma.
Teetä juodessani ja puhelinta selatessani törmäsin muutaman vuoden takaiseen artikkeliin
"Nainen palomieheksi". Siinä kerrottiin, että suurin osa naisista karsiutuu jo ensimmäiseen koitokseen - penkkipunnerrukseen ! Ja että Suomessa on viisi naista suorittanut pelastajatutkinnon. VAIN VIISI NAISTA.
Päätin, että syksyllä aloitan e-lukion (jos ei ole lisää näitä töitätöitä joissa minä viihdyn) ja rupean reenaamaan sitä penkkiä. Nyt nousee niin säälittävän vähän.
Entten tentten. Salille vai ei. Saanko lähteä?
Lukitsen työmaan oven ja talutan pyöräni kotiin auringonpaisteessa. Tätä fiilistä ei pilata, vaikka mikä mörökölli kotona odottaisikin. Hän on hoitanut lapset koulusta (B on tullut pyörällä itse), ruokkinut, siivonnut tiskit ja pyykännyt, kone pyörii jo toista kierrosta. (Vastahan minä eilen pyöritin siinä täyden lastin ennen kuin lähdettiin American Car Show'hun?)
Saan luvan mennä. Viideltä olen päässyt töistä ja puoli kuusi olen jo menossa. Sinne jää Nalle-auto yksinään hallin pihalle, salilla on lisäkseni kaksi naista. Suomi-Valko-Venäjä pelihän näkyi töllöstä samaan aikaan. Mulla vain sattui olemaan selkäpäivä.
Hoidan hommani, juoksen ruokaostokset läpi ja palaan kotiin. Kun huomaan, että minulle ei puhuta, menen lasten seuraksi pihalle. (Olisin varmaan mennyt sinne muutenkin).
Nälkä ajaa minut sisälle. En jaksa tehdä ruokaa (jep, toiset oli syönyt. Makaronia ja jauhelihaa. Minä en syö lihaa.), joten proteiinijugu, ruisleipä ja 5% juustua ja kurkkua ja salaattia uppoaa. Kaksi hapankorppua ja purkillinen ananaksia. Höpöttelen siinä iloisesti kaikkea, en saa juurikaan vastausta. No, siellä on se kiekkopeli ja on varmaan väsynyt mies. Herännyt kumminkin ennen aamu neljää. Voisi se silti mulle jotain edes yrittää iloisesti sanoa. En silti välitä, vaan olen edelleen hyvällä tuulella.
Siihen asti, kunnes se menee sänkyyn ja minut jättää ainoaksi, kenelle ei sano mitään. Menen makkariin viereen sängylle ja sanon,edelleen iloisena, että saa mullekki sanoa. Saan välinpitämättömän yhteen pikaisesti sanotun hyvääyötä:n. Refleksinä yritän kysyä, onko mielen päällä jotain vai väs..
"VÄSYTTÄÄ!!"
Menen suihkuun ja itken. Vain vähän. Sitä ennen olen jo päättänyt, että nukun sohvalla. Enää en tiedä.
En tiedä myöskään sitä, kohdellaanko ihmistä, josta välittää, näin? Niillekkö me oikeasti olemme törkeitä, ketkä ovat tärkeitä?
Tiedätkö, mitä minä päätin tänään? Muuta kuin siitä lukiosta. Päätin ruveta reenaamaan palomieheksi. Kerroin sen myös Hänelle, heti kun tulin töistä.
"Ootko varma että pystyt vetämään niitä sieltä palavasta autosta?"
Repesin. Ei ollut huolissaan jaksanko, vaan oli huolissaan PYSTYNKÖ siihen. Minua kun niin ällöttää kaikki munuais-kohtaukset elokuvissa yms.
Että,tässä sitä nyt ollaan. Oman elämänsä supersankarointi taipaleella.
(No en minä tosissani tuosta palomieshommasta ole.. Vai olenko? ;))
Tervetuloa mukaan katsomaan, kuinka ämmän käy! Niin tämän kirjoittamisen, kuin kaiken muunkin kanssa.
Loisteliasta alkavaa viikkoa!
Minä yritän lupaan olla ahkera ;)
-M
Edelliset blogini ovat olleet minulle päiväkirja-tyyppisiä. Merkintöjä itselleni, vain itselleni, kirjoitettuna niin, että rivien välistä ei voi edes lukea, jos ei tiedä että sieltä pitäisi jotain löytää. Nyt valtavan inspiraation saaneena toiselta bloggaajalta, päätin ruveta tähän suureen avautumiseen.
En tiedä aionko kertoa kuka olen, vaan tiedän, että aion kertoa teille minun elämäni asioita. Asioita, jotka ovat minulle tärkeitä, asioita, jotka tapahtuvat minulle. Ja aion kertoa niistä suoraan. Mitään lisäämättä, ja varsinkaan mitään pois jättämättä.
Aloitetaanko tästä maanantaista?
Hyvää huomenta? No ei tod. Heräsin puoli tuntia ennen herätystä, yritin silti torkkua kellon soittoon asti. Kun se sitten soi, torkutin sen vara vartin. Sängystä hampaiden ja naaman pesulle, kamppeita niskaan (ei housuja, housut vasta niin viimeisenä kuin vain ikinä pystyy) ja tenavia herättämään. Yläkerrassa toinen on jo herännyt, toisen puhelin ei ole herättänyt, koska akku on loppunut ("Ootko pelannu liian myöhään??"). Alakerrassa viimeinen herää.
Ruoki. Itsesi ja lapset. Tarkasta että kaikilla on vaatteet päällä (myös omat housut) ja hampaat pestynä. Ja sitten voi pikkuhiljaa pistää porukkaa lähtemään.
Työpäivä oli taas sarjassamme maailman paras! Pitkästä aikaa pyöritän taas yksin. Ensimmäistä kertaa tälle kuukaudelle olen ylipäätänsä edes töissä. Semmoista se vain on. Vakioasiakkaiden kanssa saa kuitenkin kuulumisia vaihdella ja ihana pieni maalausoperaatio niin piristää!
Erään keskustelun lomassa (ja luulen myös että maalaamisella oli osuutta asiaan) sain hetken innostuksen opiskelusta. Hain viime syksynä maalari-koulutukseen. Pääsin läpi. En ottanut paikkaa vastaan "perhesyistä". Olisin joutunut olemaan erossa kuitenkin jonkin verran, ja en uskonut että Hän pärjäisi. Pitäisi kai sitä omiensa kanssa pärjätä. B:hän olisi ollut isällään ne ajat, kun minä olisin ollut toisella paikkakunnalla.
Siinä sutiessa päähäni pilkahti ajatus, että tämän sen täytyy olla sitä mitä haluan tehdä!
"Tästä tulee niin hyvä fiilis, enkä ajattele mitään turhaa ja ylimääräistä, aivan varmasti ja satavarmasti tämä se on!"
Sitten muistelin niitä tuskattuttavia maalaus- ja tapetointiprojekteja.. En ollutkaan enää niin varma.
Teetä juodessani ja puhelinta selatessani törmäsin muutaman vuoden takaiseen artikkeliin
"Nainen palomieheksi". Siinä kerrottiin, että suurin osa naisista karsiutuu jo ensimmäiseen koitokseen - penkkipunnerrukseen ! Ja että Suomessa on viisi naista suorittanut pelastajatutkinnon. VAIN VIISI NAISTA.
Päätin, että syksyllä aloitan e-lukion (jos ei ole lisää näitä töitätöitä joissa minä viihdyn) ja rupean reenaamaan sitä penkkiä. Nyt nousee niin säälittävän vähän.
Entten tentten. Salille vai ei. Saanko lähteä?
Lukitsen työmaan oven ja talutan pyöräni kotiin auringonpaisteessa. Tätä fiilistä ei pilata, vaikka mikä mörökölli kotona odottaisikin. Hän on hoitanut lapset koulusta (B on tullut pyörällä itse), ruokkinut, siivonnut tiskit ja pyykännyt, kone pyörii jo toista kierrosta. (Vastahan minä eilen pyöritin siinä täyden lastin ennen kuin lähdettiin American Car Show'hun?)
Saan luvan mennä. Viideltä olen päässyt töistä ja puoli kuusi olen jo menossa. Sinne jää Nalle-auto yksinään hallin pihalle, salilla on lisäkseni kaksi naista. Suomi-Valko-Venäjä pelihän näkyi töllöstä samaan aikaan. Mulla vain sattui olemaan selkäpäivä.
Hoidan hommani, juoksen ruokaostokset läpi ja palaan kotiin. Kun huomaan, että minulle ei puhuta, menen lasten seuraksi pihalle. (Olisin varmaan mennyt sinne muutenkin).
Nälkä ajaa minut sisälle. En jaksa tehdä ruokaa (jep, toiset oli syönyt. Makaronia ja jauhelihaa. Minä en syö lihaa.), joten proteiinijugu, ruisleipä ja 5% juustua ja kurkkua ja salaattia uppoaa. Kaksi hapankorppua ja purkillinen ananaksia. Höpöttelen siinä iloisesti kaikkea, en saa juurikaan vastausta. No, siellä on se kiekkopeli ja on varmaan väsynyt mies. Herännyt kumminkin ennen aamu neljää. Voisi se silti mulle jotain edes yrittää iloisesti sanoa. En silti välitä, vaan olen edelleen hyvällä tuulella.
Siihen asti, kunnes se menee sänkyyn ja minut jättää ainoaksi, kenelle ei sano mitään. Menen makkariin viereen sängylle ja sanon,edelleen iloisena, että saa mullekki sanoa. Saan välinpitämättömän yhteen pikaisesti sanotun hyvääyötä:n. Refleksinä yritän kysyä, onko mielen päällä jotain vai väs..
"VÄSYTTÄÄ!!"
Menen suihkuun ja itken. Vain vähän. Sitä ennen olen jo päättänyt, että nukun sohvalla. Enää en tiedä.
En tiedä myöskään sitä, kohdellaanko ihmistä, josta välittää, näin? Niillekkö me oikeasti olemme törkeitä, ketkä ovat tärkeitä?
Tiedätkö, mitä minä päätin tänään? Muuta kuin siitä lukiosta. Päätin ruveta reenaamaan palomieheksi. Kerroin sen myös Hänelle, heti kun tulin töistä.
"Ootko varma että pystyt vetämään niitä sieltä palavasta autosta?"
Repesin. Ei ollut huolissaan jaksanko, vaan oli huolissaan PYSTYNKÖ siihen. Minua kun niin ällöttää kaikki munuais-kohtaukset elokuvissa yms.
Että,tässä sitä nyt ollaan. Oman elämänsä supersankarointi taipaleella.
(No en minä tosissani tuosta palomieshommasta ole.. Vai olenko? ;))
Tervetuloa mukaan katsomaan, kuinka ämmän käy! Niin tämän kirjoittamisen, kuin kaiken muunkin kanssa.
Loisteliasta alkavaa viikkoa!
Minä -M
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)