But the hardest part of this..

Hyvää perjantai iltaa! Makaan sängyssä. Olen herännyt tänään aamu viideltä. Kahtakymmentä vaille yhdeksän lähdin töihin ja kahtakymmentä vaille kuusi olin jo salilla. (B on isällään.)

Ajattelin antaa miettimisaikaa. Olla viikonlopun pois. Kahtena edellisenä iltana olemme keskustelleet, ja eilinen päättyi siihen,kun (hänen sanoin) "en ole innostunut siitä perhehommasta ollenkaan." Keskustelun ja asioiden selvittelyn tarpeeni loppui.

Olen kaivanut tätä vastausta joulukuusta saakka. Minua seurasi erään baari-illan jälkeen auto,jota jouduin juoksemaan myös karkuun. Onnekseni taksikuski huomasi tilanteen, ja otti minut kyytiinsä. Tämä tapahtuma sai minut melkein pelkäämään jo kaupassa käyntiä! Se pisti miettimään asioita,ja pohtimaan niitä ääneen. Silloin sain tietää,että toinen ei ehkä haluakkaan enää lapsia.

Seuraavaksi oli että no ehkä joskus. Sitten että no tämänhetkinen elämäntilanne ei ainakaan ole sopiva. Milloin sitten? Nyt olen saanut vastauksen.
-Ei ikinä.

Mitä tehdä,kun kumppani ei halua kanssasi lapsia? Ei jaksa vauva-arkea uudestaan,kun omat on jo niin isoja. Silti sinä haluat. Nyt heti. Miltä se tuntuu?

Välillä mietin,että haluanko OIKEASTI itsekään enää,vai onko se vain sitä että "kun niin kuuluu tehdä"? Haluanko antaa kroppani taas muihin käsiin,juuri kun olen saamassa siitä yliotteen? Sain juuri kyyneleitä silmiini taas ajatellessani asiaa. Olen monet itkut asian takia vuodattanut,joten luulen että homma on selvä. Minä haluan vielä lapsia.

Tänään olen saanut viestin,jossa kerrotaan että minun kanssa halutaan olla,eikä rauhassa. (Itse olen siis päättänyt,että en ole viikonloppua kotona.)
Aika monta päivää on kestänyt sanoa se.
Miten paljon muuta jää sanomatta?