Edelliset blogini ovat olleet minulle päiväkirja-tyyppisiä. Merkintöjä itselleni, vain itselleni, kirjoitettuna niin, että rivien välistä ei voi edes lukea, jos ei tiedä että sieltä pitäisi jotain löytää. Nyt valtavan inspiraation saaneena toiselta bloggaajalta, päätin ruveta tähän suureen avautumiseen.
En tiedä aionko kertoa kuka olen, vaan tiedän, että aion kertoa teille minun elämäni asioita. Asioita, jotka ovat minulle tärkeitä, asioita, jotka tapahtuvat minulle. Ja aion kertoa niistä suoraan. Mitään lisäämättä, ja varsinkaan mitään pois jättämättä.
Aloitetaanko tästä maanantaista?
Hyvää huomenta? No ei tod. Heräsin puoli tuntia ennen herätystä, yritin silti torkkua kellon soittoon asti. Kun se sitten soi, torkutin sen vara vartin. Sängystä hampaiden ja naaman pesulle, kamppeita niskaan (ei housuja, housut vasta niin viimeisenä kuin vain ikinä pystyy) ja tenavia herättämään. Yläkerrassa toinen on jo herännyt, toisen puhelin ei ole herättänyt, koska akku on loppunut ("Ootko pelannu liian myöhään??"). Alakerrassa viimeinen herää.
Ruoki. Itsesi ja lapset. Tarkasta että kaikilla on vaatteet päällä (myös omat housut) ja hampaat pestynä. Ja sitten voi pikkuhiljaa pistää porukkaa lähtemään.
Työpäivä oli taas sarjassamme maailman paras! Pitkästä aikaa pyöritän taas yksin. Ensimmäistä kertaa tälle kuukaudelle olen ylipäätänsä edes töissä. Semmoista se vain on. Vakioasiakkaiden kanssa saa kuitenkin kuulumisia vaihdella ja ihana pieni maalausoperaatio niin piristää!
Erään keskustelun lomassa (ja luulen myös että maalaamisella oli osuutta asiaan) sain hetken innostuksen opiskelusta. Hain viime syksynä maalari-koulutukseen. Pääsin läpi. En ottanut paikkaa vastaan "perhesyistä". Olisin joutunut olemaan erossa kuitenkin jonkin verran, ja en uskonut että Hän pärjäisi. Pitäisi kai sitä omiensa kanssa pärjätä. B:hän olisi ollut isällään ne ajat, kun minä olisin ollut toisella paikkakunnalla.
Siinä sutiessa päähäni pilkahti ajatus, että tämän sen täytyy olla sitä mitä haluan tehdä!
"Tästä tulee niin hyvä fiilis, enkä ajattele mitään turhaa ja ylimääräistä, aivan varmasti ja satavarmasti tämä se on!"
Sitten muistelin niitä tuskattuttavia maalaus- ja tapetointiprojekteja.. En ollutkaan enää niin varma.
Teetä juodessani ja puhelinta selatessani törmäsin muutaman vuoden takaiseen artikkeliin
"Nainen palomieheksi". Siinä kerrottiin, että suurin osa naisista karsiutuu jo ensimmäiseen koitokseen - penkkipunnerrukseen ! Ja että Suomessa on viisi naista suorittanut pelastajatutkinnon. VAIN VIISI NAISTA.
Päätin, että syksyllä aloitan e-lukion (jos ei ole lisää näitä töitätöitä joissa minä viihdyn) ja rupean reenaamaan sitä penkkiä. Nyt nousee niin säälittävän vähän.
Entten tentten. Salille vai ei. Saanko lähteä?
Lukitsen työmaan oven ja talutan pyöräni kotiin auringonpaisteessa. Tätä fiilistä ei pilata, vaikka mikä mörökölli kotona odottaisikin. Hän on hoitanut lapset koulusta (B on tullut pyörällä itse), ruokkinut, siivonnut tiskit ja pyykännyt, kone pyörii jo toista kierrosta. (Vastahan minä eilen pyöritin siinä täyden lastin ennen kuin lähdettiin American Car Show'hun?)
Saan luvan mennä. Viideltä olen päässyt töistä ja puoli kuusi olen jo menossa. Sinne jää Nalle-auto yksinään hallin pihalle, salilla on lisäkseni kaksi naista. Suomi-Valko-Venäjä pelihän näkyi töllöstä samaan aikaan. Mulla vain sattui olemaan selkäpäivä.
Hoidan hommani, juoksen ruokaostokset läpi ja palaan kotiin. Kun huomaan, että minulle ei puhuta, menen lasten seuraksi pihalle. (Olisin varmaan mennyt sinne muutenkin).
Nälkä ajaa minut sisälle. En jaksa tehdä ruokaa (jep, toiset oli syönyt. Makaronia ja jauhelihaa. Minä en syö lihaa.), joten proteiinijugu, ruisleipä ja 5% juustua ja kurkkua ja salaattia uppoaa. Kaksi hapankorppua ja purkillinen ananaksia. Höpöttelen siinä iloisesti kaikkea, en saa juurikaan vastausta. No, siellä on se kiekkopeli ja on varmaan väsynyt mies. Herännyt kumminkin ennen aamu neljää. Voisi se silti mulle jotain edes yrittää iloisesti sanoa. En silti välitä, vaan olen edelleen hyvällä tuulella.
Siihen asti, kunnes se menee sänkyyn ja minut jättää ainoaksi, kenelle ei sano mitään. Menen makkariin viereen sängylle ja sanon,edelleen iloisena, että saa mullekki sanoa. Saan välinpitämättömän yhteen pikaisesti sanotun hyvääyötä:n. Refleksinä yritän kysyä, onko mielen päällä jotain vai väs..
"VÄSYTTÄÄ!!"
Menen suihkuun ja itken. Vain vähän. Sitä ennen olen jo päättänyt, että nukun sohvalla. Enää en tiedä.
En tiedä myöskään sitä, kohdellaanko ihmistä, josta välittää, näin? Niillekkö me oikeasti olemme törkeitä, ketkä ovat tärkeitä?
Tiedätkö, mitä minä päätin tänään? Muuta kuin siitä lukiosta. Päätin ruveta reenaamaan palomieheksi. Kerroin sen myös Hänelle, heti kun tulin töistä.
"Ootko varma että pystyt vetämään niitä sieltä palavasta autosta?"
Repesin. Ei ollut huolissaan jaksanko, vaan oli huolissaan PYSTYNKÖ siihen. Minua kun niin ällöttää kaikki munuais-kohtaukset elokuvissa yms.
Että,tässä sitä nyt ollaan. Oman elämänsä supersankarointi taipaleella.
(No en minä tosissani tuosta palomieshommasta ole.. Vai olenko? ;))
Tervetuloa mukaan katsomaan, kuinka ämmän käy! Niin tämän kirjoittamisen, kuin kaiken muunkin kanssa.
Loisteliasta alkavaa viikkoa!
Minä -M
True that!
VastaaPoista